VIREENI

Sallatunturilta kulkee polku kohti länttä. Kalliojärven ja Salmijoen kävijä kohtaa reitillä hienoja harjuja, kallioisia lampia ja mahtavan kurun sekä joen vesiputouksineen. Myös aarnimetsän jylhyyttä, ikiaikaisia petäjiä, jotka eivät ole suostuneet kaatumaan ajan myrskyissä. Millaisia tarinoita ne kertoisivatkaan, jos osaisivat ihmisten kieltä…

Kaatuminen? Myrskyt?

Juuri näillä kenturoilla nähtiin kaatumiseen ja myrskyyn liittyvä kiinnostava operaatio taannoin. Kyse ei ole sotamuisteloista, vaikka voisi olla, kun Sallassa liikutaan. Kyse on urheilusankaruudesta.

Puhumme nyt suurjuoksija Lasse Virénistä, joka on näistä kairoista etsinyt rauhaa ja keskittymistä, ladannut akkujaan niin urheilu- kuin politiikkakoitoksia varten. Moni sallalaislapsi pyöritteli silmiään 1970-luvun loppupuolella, kun Lasse Päivi-vaimoineen liikkui kylillä ja kävi vierailemassa kouluissakin. Tavallista enemmän näkyi silloin pieniä ja isompiakin juoksijoita urheilukentällä ja kyläteillä. Milloin mistäkin leikkipaikalta kuului asiantuntevaa selostusta: ”Ja sieltä tulee Vireeni, oijoijoi... nyt hän kaatuu, mutta hän nousee, hän kiristää vauhtia, hän ohittaa kaikki. Olympiavoitto! Maailmanennätys! Pasila, Porilaisten marssi!” 

Vuonna 1977, Münchenin ja Montrealin voitokkaiden olympialaisten jälkeen, saatiin päätökseen Operaatio Poronmaito. Operaatiossa oli mukana Lassen seuran eli Myrskylän Myrskyn väkeä. Tuolloin siis valmistui näille kulmille koko kansan Lassen kelomökki! Lasse oli tosiaankin Münchenissä kaatunut kympillä ja silti voittanut kisan maailmanennätysajalla. Sekä siellä että Montrealissa hänen kaulaansa ripustettiin kaksi kultamitalia, ja Lassen ylivoimaa ihmeteltiin ympäri maailmaa. Olikohan syynä Lassen nauttima poronmaito? Vai mitä käärmekeittoa mies oikein on syönyt, kun kirmaa kuin rykimähirvas...

Varmaa on, että Virén on ollut Sallan erämaassakin omalla kentällään. Kirjailija Veikko Huovinen onkin yhdistänyt Virénin poliisinammatin ja vahvan luontosuhteen riemukkaassa tarinassaan Riistapoliisi (Rasvamaksa, WSOY, 1973). Siinä ”Vireeni” jahtaa kahta selkosen salametsästäjää, Sakari Puttemansia ja Anselmi Norpothia:

Kilometri toisensa jälkeen jäi jälkeen, meni peninkulma, meni toinen. Ilman väsymyksen häivääkään salametsästäjät nousivat vuorten laelle, laskeutuivat laaksoihin, loikkivat yli purojen ja harppoivat poikki rämeiden. Mutta yhtä vääjäämättömästi tuli perässä riistapoliisi. (...) Kun neljä peninkulmaa oli täynnä, antautuivat salametsästäjät. Vireeni luovutti heidät maantiellä sattumalta liikkuneelle varatuomari Knut Askille, joka kiitti Vireeniä Liikkuvan Poliisin puolesta muutamin lämpimin sanoin.

Erämaa ei katso, kuka on tehnyt sankaritekoja urheilukentillä, kuka työelämässä, kuka sotatantereilla. Kuka missäkin. Täällä keskellä ei mitään jokainen kulkija voi rauhassa etsiä omaa sankaruuttaan, miettiä omia kaatumisiaan ja nousemisiaan. Omia voittojaan ja tappioitaan.

Eikä sitä kannata tehdä liian vakavasti. Kun istuu jääkauden aikaisen jäätikköjoen synnyttämän kurun pohjalla ja tuijottaa veden leikkiä kallioiden välissä, saattaa oivaltaa elämästään aivan uusia asioita. Esimerkiksi sen, että monet ongelmat ja vaikeatkin haavat hoitaa aika. Luonto vie lopulta voiton kaikesta. Uusi jääkausikin tulossa ;)

Ei ihmisen kannata yrittää luonnon voimaa ylittää. Kuten sallalainen sankari sanoo: Ei kannate. Ellei satu olemaan Vireeni. 

*

Tämä taitaa olla 48. Salla-blogini tänä kesänä. Kaksi vielä ja sitten lasku.