PITKÄ MATKA JONNEKIN...

Onko vielä pitkä matka jonnekin? on Eppu Normaali -orkesterin yhden livelevyn nimi (Poko, 1994). Tuommoinen kysymys ymmärrettävästi nousee huulille, kun kiertää vuodesta toiseen keikkabussissa ympäri Suomemme maan. Kysymys saattaa jolkotella mieleen myös, kun vaeltaa erämaassa useita päiviä ja yöttömiä öitä sekä menettää vähitellen niin ajan kuin matkankin tajun.

Omatoimivaeltaja ei välttämättä kaipaa merkittyjä reittejä eikä tulistelukotia. Hän saattaa haluta kokea täydellisen, jopa villin, irtaantumisen tunteen, suorastaan eksyksissä olemisen flow’n, kuten nykyään hienosti sanotaan. Kun kaikki virtaa, minä virran mukana...

Useimmat meistä haluavat kuitenkin ”eksyä” turvallisesti. Tässä auttavat ainakin Sallassa moninaiset merkityt reitit. Kohti uutta ja tuntematonta voi mennä lekutella levollisin mielin, kun tietää pysyvänsä ns. kartalla.

Eräällä reitillä tallustellessani pätkähti päähäni sellainenkin ajatus, että mitä jos meillä olisikin – kaikkien hienojen nykyisten reittien lisäksi – Sallassa yksi yhtenäisesti merkitty, kauttaaltaan pitkoksin ryyditetty ja hyvin taukopaikoin yms. varusteltu patikointireitti koko pitkän kuntamme päästä päähän. Ihan totta! Kaksisataa kilometriä erämaa, erilaisia erämaita, monenlaista maastotyyppejä ja maisemia. Ja monenmonituisia tarinoita reitin varrella kerrottavana ja kuunneltavana!

Tämä olisi ainutlaatuista. Erittäin sallaista.

Ei kaikkien olisi pakko koko reittiä ramuta. Voisi valita itselleen sopivia pätkiä, joille olisi helppo pääsy kuntaa pituussuunnassa halkovien teiden varrelta.

Reitillä hyödynnettäisiin tietysti jo olemassaolevat patikkapolut, hiihtourat ja moottorikelkkareitit. Ehkäpä reitti voisi juonnatella ainakin osin pitkin rajavyöhykkeen pintaa. Eteläpohjoissuunnassa mahdollisimman suoralta ”vaeltajan valtatieltä” erkanisi pistoteitä tuntureille, näköalapaikoille, erilaisisiin merkittäviin kohteisiin – tietysti myös lukuisien matkailupalveluiden ja vanhojen reittien äärelle.

Etelästä pohjoiseen, Oulangasta Tuntsalle – mitä mahtavia luonnonnähtävyyksiä, millaista historiaa ja elämyksiä tuolle matkalle mahtuukaan. Reitin vaeltaja näkee matkansa varrella, miten Koillismaa vaihtuu vähitellen Lapiksi, miten tunturit valtaavat alaa metsiltä, miten eläin- ja kasvilajisto muuttuu. Monet joet, lammet, jängät, aavat, selät, vaarat, haudat, kanjonit, oivat ja päät tulevat samoilijan ulottuville. On muinaishistoriaa, on Vanhan Sallan historiaa, on sotahistoriaa, on jälleenrakentamisen historiaa, on uudempaa historiaa. On nykypäivää ja tulevaisuutta. On kansojen ja ihmisten kohtaloita.

Reitin varrelle tarvitaan tietysti riittävästi selkeitä opasteita ja viittoja sekä mielellään myös erilaisia info- ja tarinatauluja. Nykytekniikkaa voidaan hyödyntää monin tavoin, esimerkiksi niin, että älypuhelimen avulla päästään kuuntelemaan kuhunkin paikkaan liittyviä tarinoita juuri kyseisessä paikassa. Vaikkapa nuotiopaikalla levähdellessä. Tai jos vaikka tammakoiden narraaminen purosta kiinnostaa, kannattanee kuunnella kokeneen tammakonpyytäjän vinkit. Kun kiivetään tunturin huipulle, parin näppäyksen päässä on tarinaa siitä, ketkä muut täällä ovatkaan keskiyön aurinkoa palvoneet. Ja niin edelleen.

Tärkeimmät paikat reitin varrella varustetaan selfietauluilla. Vaeltaja voi ottaa itsestään tarkkaan miettityä maisemaa vasten kuvan, ja kuvassa näkyvät paikan nimi, koordinaatit ja muut kulloinkin tärkeinä pidettävät tiedot. #Salla tietysti kaikissa. Taulut tehtäisiin tietysti paikallisesta puutavarasta ja tiedot kirjoitettaisiin niihin polttopiirtämällä. Hyvä olisi, jos maastossa olisi paikka paikoin älypuhelimien ja kameroiden yms. latauspisteitä. Akkuja ladattaisiin tietenkin ympäristöystävällisten aurinkopaneelien avulla.

Sen kummempaa hörhellystä erämaahan ei tarvita. Kaikki tämäkin ekstra hienovaraisesti ja luontoa, sen lakeja, kunnioittaen. Sen tarinoita tukien.


***

Huh... Vieläkö on pitkä matka jonnekin... Täällä vaellellessa sitä innostuu visoimaan. Olo on kuin Tarvajärvellä. Mutta ehkä tässä on idullaan jotakin.

Kun kulkee luonnossa matkan, pitkän tai lyhyemmän, huomaa usein kulkeneensa samalla jonkinlaisen matkan myös omassa luonnossaan, ihmisluonnossa. Matkan pituutta tärkeämpi onkin sen laatu. Laatumatkoilla ajatus saa siniset siivet.

Opasteita Suoltijoella.