UNIVERSUMIN PARAS SALLA

Suomen Salla on maailman ja koko universumin paras Salla. Ainakin jos sallalaisilta kysytään, meijän Salla on oikeastaan ei vain paras vaan myös ainoa Salla.

Ihan mukiinmeneviä Salloja on toki muuallakin. Esimerkiksi Virossa Rakken kunnassa Länsi-Virumaalla on 150 asukkaan Salla-niminen kylä. Viron sallalaisten kanssa Suomen sallalaiset ovatkin viritelleet yhteistyötä. Kaikesta päätellen oikein mukava paikka tämä Viron Salla ja hyviä sallalaisia asukkaina.

Myös Itävallassa on Salla-kylä. Sainkin vastikaan terveisiä Itävallan Sallassa vierailleelta Suomen sallalaiselta. Itävallan sallalaiset ovat kuulemma hyvin perillä Suomen Sallasta. Siellä kerrotaan yhä tarinoita heikäläisten vierailusta Suomen Sallassa kolmisenkymmentä vuotta sitten. Suomen Salla oli tehnyt vahvan vaikutuksen. Oli ollut keskikesä ja valoisaa päivin öin. Itävallan sallalaiset eivät oikein olleet pysyneet kärryillä siitä, mikä vuorokaudenaika milloinkin oli. Onko nyt aamu vai ilta, pitääkö juoda kahvia vai olutta...

Tämä 320 asukkaan viehättävä Itävallan Salla mainostaa itseään kiinnostavalla slogaanilla: Salla, dort wo die Welt noch in Ordnung ist. ~ Salla, where the world is still as it should be. Suomeksi siis ajatus jotensakin näin: Salla, täällä maailma on yhä sellainen, kuin sen pitäisikin olla. Sopisi hyvin meidänkin Sallamme johtoajatukseksi, jos ajattelemme vaikkapa erämaitamme ja sitä luonnonrauhaa, jonka täällä, keskellä ei mitään, yhä voi kokea.

Euroopan sallalaiset varmasti jo tietävätkin, millaista vetovoimaa Lapin Sallassa on. Mutta mitä kertoa tietämättömille tästä seudusta. Sallaan voi liittää monenlaisia mainesanoja, superlatiivejakin. Täällä on paljon parasta, osa ihan tutkitusti parasta, osa omissa mielikuvissamme parasta. Tässä vain muutamia esimerkkejä erinomaisuudestamme, yhtään liioittelematta:

Maailman puhtain ilma, kysykää vaikka Värriön tutkimusaseman tutkijoilta

Suomen kylmin paikka, Naruska; väittäköön Kittilä mitä väittää

Ehkä maailman vanhin suksi (kivikaudelta), varmasti ainakin Euroopan vanhin

Suomen suurin ja maailman suurimpiin kuuluva hiidenkirnu Juomapata Aholanvaarassa

Poikkeuksellisen suuri ja pitkäikäinen jääkauden aikainen Sallan jääjärvi

Maailman parhaat hillajängät, muutenkin kasvistoltaan ja eläimistöltään mittaamattoman arvokkaita suoalueita

Maailman sallaisimmat sotilaat ja kärsivällisimmät evakot

Suomen suurin asutuspitäjä sotien jälkeen, aivan poikkeuksellinen menestyksekäs jälleenrakennus- ja raivaustyö

Euroopan suurin savotta ja aidoimmat jätkät

Maailman parhaat tortut (viisisakaraiset, suolaiset kampanisut) ja kuivalihavelli

Kaikessa hienovaraisessa alakuloisuudessaan maailman mahtavimmat tunturit, vaarat, selät ja maisemat

Maailman hienoimmat erätarinat A. E. Järvisen kertomina

Maailman innokkaimmat pöytälaatikkokirjoittajat ja muistelijat

Ylipäätään universumin parhaat tarinat ja tarinankertojat 

Maailman nöyrimmät ja vaatimattomimmat ihmiset, mot. ;)

Maailman puhuttelevin hiljaisuus

Jään nyt viikoksi lomailemaan. Päivitän blogiani taas loman jälkeen. Ottakaa yhteyttä ja muistelkaa! Hyvää kesänjatkoa kaikille!

 

SE OLI UFO

Olen tänään kuullut kaksi tarinaa ufoista. Kertojat ovat tavallisen täysijärkisiä sallalaisia, suhteellisen tolokuissaan. Kertomuksia on siis syytä pitää tosina. Kertojat ovat omakohtaisesti kokeneet nämä asiat, ja tunnistamattomista lentävistä esineistä (siis ufoista) varmasti on kyse. Kokonaan toinen asia on, mitä nämä esineet ovat olleet ja mistä ovat koettaviksi lentäneet.

Aloitin koulunkäynnin 1970 ja muista noilta ajoilta, että Sallassa puhuttiin paljon ufoista. Monilla oli selittämättömiä havaintoja, ja muistaakseni joitakin havainnoista käsiteltiin sanomalehdissäkin. Taisi olla niinkin, että koko Suomi oli jonkinlaisen ufokuumeen kourissa. Epäilijät puolestaan arvelivat, että ufohavainnoissa on kyse säähavaintopalloista, auringon heijastuksista, hyönteis- tai lintuparvista, planeetoista, tähdistä, satelliiteista, pallosalamoista, lentokoneista...

Kaikki eivät ole kokemuksistaan kylillä huudelleet. Jos kerrot nähneesi ufon, sinulta saatetaan ensin kysyä, mitä olet juonut, oletko syönyt sieniä ja onko lääkitys kohillaan...

Totta kuitenkin ja varmasti on, että ihmisillä on havaintoja tunnistamattomista lentävistä esineistä. Ja havainnot johtavat usein tarinoihin.

Näitä tarinoita on varmasti kuullut ja lukenut myös kirjailija Arto Paasilinna, joka teoksessaan Koikkalainen kaukaa (WSOY, 1987) lennättää ufon Naruskan kylän liepeille ja panee sen laskeutumaan Kerekkäsuon ja Ylirovanvaaran väliseen karmeaan Huimakuruun:

Avaruusalus oli kooltaan noin viisitoista metriä korkea, sen yläosa kohosi melkein yhtä ylös kuin sitä ympäröivä sakea kuusikkometsä. Aluksen halkaisija oli likelle kymmenen metriä joten se näytti perin massiiviselta, ehkä hiukan kömpelöltäkin. Aluksen keula oli tylppä, se muistutti ensimmäisen maailmansodan aikaisen järjeän tykin, Paksun Bertan, ammusta. Runko oli lieriömäinen; kyljissä oli muutamia pieniä pyöreitä ikkunaluukkuja. (...) Alus seistä jökötti pystyssä tukevasti paikoillaan pakkashöyryisen pontikkapuron rannalla. (...) Muutamasta ikkunasta pilkotti valjua sinistä sähkövaloa hämärään talviaamuun.

Naruska, hm... Suomen kylmin paikka, sanotaan mitä sanotaan. Kierouvella ja vääryyvellä tämä itseoikeutetusti Naruskalle kuuluva titteli on viety Kittilän suuntaan. Kysykää vaikka sallalaisilta.
Sattuupa olemaan ensimmäinen tänään kuulemistani ufotarinoista juuri Naruskan raitilta:

Oli pakkasilta, pimeä. Olin äidin kanssa lähtenyt naapurissa käymään. Potkurilla oltiin liikkeellä. Yhtäkkiä takaa ilmestyivät tielle valot. Tietenkin siirryimme kohteliaasti tien sivuun, kuten näillä palkisilla tapana on, jotta auto pääsee turvallisesti ohi.

Mutta mitä kummaa? Kun käännymme katsomaan taaksemme, valo on kadonnut ja entinen pakkaspimeys vallitsee tiellä. Ei sieltä mitään autoa koskaan ollutkaan tulossa. Mutta mikä vekotin kävi hetken valaisemassa kulkuamme? Jäänee ikuiseksi arvoitukseksi. Ufo se varmasti oli. Tuntematon lentävä esine.

Toinenkin tarina on pohjoissallaisten kertoma ja sattui vähän Sallan pohjoisimman kulman yläpuolella, siellä, missä sallalaisillekin hyvin tuttu ja maankuulu Nuorttijoki virtaa yli valtakunnanrajan:

Taisi olla 70-luvun alkua. Oltiin Lassin kanssa rajavyöhykkeen pinnassa kalastamassa, siinä Saukkosuvannolla. Oli pyhänaikaa, kesä kallistumassa syyspuolelle. Oli aivan kirkas päivä, taivas hohti sinisenä.

Yhtäkkiä eteemme taivaalle ilmestyi kuin leija. Aivan valakia se oli, kolomion muotoinen. Mitään ääntä siitä ei kuulunu. Siinä se leijui joen päällä ja tuli vähän meijän yli ja jäi paikoilleen.

Lassilla oli siinä reppu maassa kymmenen metrin päässä ja repun päällä kamera. Aina sillä oli se kamera mukana, jos sattuis vaikka karhun näkemään tai vaikka karhun raapimia puita.

Ei Lassi ehtiny repulleen. Se oli siinä vähän aikaa ja lähti sitten lipumaan takasin, vähän niin kuin itään päin.

Kyllä se oli monta sataa metriä korkialla ja aika iso se oli, kun näky niin hyvin. Monta metriä pitkä. Isompi kuin pöytäliina.

Ei oltu kumpikaan siihen asti uskottu ufoihin, vaikka palijon niistä oli puhuttu. Lassi alako sillon uskomaan.

Ei se voinu olla mikään venäläisten laite, en usko. Miten semmosta olisi kukaan ihminen ohojannutkaan.

Ei me siitä käyty raportomassa rajamiehille eikä kenellekään. Olisivat sanoneet, että oletteko tulleet hulluiksi.

Paljon selittämätöntä on nähty, kuultu ja koettu näillä kairoilla. Ufojen lisäksi monenlaista taikuutta, kummituksia, järjellä vaikeasti käsitettävissä olevia tapauksia.

Paljon on kansalla ollut uskomuksia ja korkeimpiin (luonnon)voimiin turvaavia menoja, tapoja ja tekoja. Monet niistä saattavat nyt tuntua suorastaan magialta. Millaisista yliluonnollisista luonnonvoimista tarinamme kertovatkaan. Palaan näihin selittämättömiin seikkoihin vielä tässä blogissani. Jatketaan muistelemista!

Tällaiseksi kuvittelin ufot pienenä poikana. Piirroksia muistivihkostani vuodelta 1975.

JA RISAT

 

Maailma kutsuu näitäkin Sallassa syntyneitä.

Monta myllerrystä on tämä maa kokenut, ovat kokeneet nämä ihmiset. Sodan tuhojen ja toivottomuuden jälkeen virisi uusi toivo, saatiin uusi alku. Ainakin monet saivat, osa sallalaisista ei tainnut toipua kovista iskuista koskaan.

Mutta kukapa kirjoittaisi hyvistä ajoista, kun huonoistakin voi kirjoittaa... Kuten toimittajalle myös kirjailijalle huonot uutiset ovat useimmiten niitä hyviä uutisia...

Vielä 1963 uudelleen nousseessa Sallassa vietettiin suurta ja mahtavaa maatalousnäyttelyä, kävijöitä peräti 25 000. Kunniavieraana oli tasavallan presidentti Urho Kekkonen.

Kekkonen sanoi puheessaan käyneensä Sallassa aika pian sodan jälkeen 1955 ja todenneensa, että täällä oli tahtoa ja taitoa täyttää tämä suuri ohjelma, jonka sallalaiset olivat ottaneet sodan jälkeen suoritettavakseen (...) Ja mieliala ei ollut silloin erittäin hyvä sen vuoksi, että vaikeudet näyttivät olevan kovin suuret ja selviytymisen tiellä monia esteitä.

Maatalousnäyttelyvuonna Kekkonen saattoi todeta, että paljon on saatu aikaan ja sallalaisten sinnikkyys on tuottanut tulosta. Hän huomautti kuitenkin, että jatkossakin pitää ponnistella ja viljelysalaa tulee laajentaa ja ennen kaikkea tulee viljelemistä voimaperäistää. (...) tämä tehtävä on helppo sen takia, että sallalaiset itse; sallalaiset maanviljelijät, sallalaiset emännät, pojat ja tyttäret näkevät, kuinka välttämätöntä on hyvien saavutusten jälkeen jatkaa sitä työtä, mitä on tehty. Ja tehdä jotakin uutta sen päälle, mitä tähän saakka on jo saatu aikaan.

Voimaperäistää, vahva sana. Sitä kohti Sallassakin mentiin. Pian puhuttiinkin jo, niin, ylituotannosta. Vuonna 1969 tuli voimaan pellonvarauslaki, jonka perusteella maatilan omistaja saattoi tehdä valtion kanssa pellonvaraussopimuksen. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että pellot jätettiin viljelemättä korvausta vastaan. Alettiin puhua pakettipelloista. Tämä vaikutti väen mielialoihin ja tulevaisuuden näkymiin: monia kutsuivat Ruotsi ja autotehtaat. Talojen ovia ja ikkunoita laudoitettiin umpeen. Kun pellot oli paketoitu, myytiin monessa tapauksessa metsätkin. Valmisteltiin tämän kurjan kairan hylkäämistä. Jostakin muualta olisi elanto saatava.

Alan vähitellen päästä tässä tarinassani varsinaiseen asiaan... Monesta talosta etelään tai Ruotsiin lähtivät ensin miehet. Tukholmalaisen, Ruotsin suomalaisten valtakunnanlehden, otsikko vuodelta 1969 kertoo karua kietään tilanteesta: Orjakauppa kukoistaa Lapissa Herran vuonna 1969 – ruotsalaisagentit kiertävät kairassa pestaamassa isoja, terveitä miehiä. Esimerkiksi vuonna 1970 Salla oli Suomen suurin muuttotappiokunta.

Miehet lähtivät etujoukoissa etsimään toimeentuloa vierailta mailta. Vaimot ja mummot jäivät huolehtimaan jälkikasvusta ja tilanpidosta.

En tiedä, mikä oli tilanne sallalaisen runoilijan Eeva Heikkilän perheessä tuolloin, ei sillä ole merkitystäkään tässä. Runoilla on. Heikkilän esikoisrunokokoelma Kolme hehtaaria ja risat kuvaa poikkeuksellisen vahvasti sallalaisen mökin akan mielenliikahduksia 1970-luvun alussa. Yleisemminkin syrjäkulman ihmisten elämänpiiriä ja mielentilaa.

TYÖTTÖMYYSAVUSTUSTA

Työttömyysavustusta
sataviisikymppiä viikossa.
Kuusi lasta ja akka.
Taiteile siinä tasapainoa;
syö vähemmän, nauti enemmän,
kasvata lapset ovesta ulos
ja ulkomaille äläkä tunteile,
että synnytit ne
uuteen tulevaisuuteen.


KUUSEN ALLE

Kuusen alle sodanjälkeen
minut tuotiin, ja metsä
oli minussa. Mies sanoi:
Käyhän taloksi, ja minä kävin.
Tässä me olemme, minä ja metsä -
hyrisemme molemmat kohtalon
kovuutta - ja linnut kuuntelevat.

Heikkilän runoteos herätti ilmestyessään laajaa huomiota. Hän kertoo omasta kaunistelemattomasta kirjoittajantyöstään Kirjasammon verkosivuilla tähän tapaan:

Pääteoksia tuotannostani ovat kaikki, jokaikinen sana ja lause, sillä olen kipein tunnoin ja sorretuin sydämin jokaisen piirustanut. Kirjoittanut verelläni. Uskon saaneeni lohdutuksekseni ajattelemisen lahjan ja lahjan laittaa kokemuksiani muistiin itselleni ja toivoisin niitä jonkun muunkin lukevan ja ymmärtävän, mitä kulta-aikaa tämä nykyinen elämä onkaan, minun nuoruuteeni verraten.

Kipein tunnoin, sorretuin sydämin ja verellään on teoksensa kirjoittanut myös sallalainen Unto Ek. Siinä missä Eeva Heikkilä omalla taituruudellaan kirjoittaa Sallan tarinaa mökinakan näkökulmasta, Unto Ek tarinoi erämiehen ja salametsästäjän näkökulmasta. Hänen esikoisteoksensa Hirventappopaikka noteerattiin laajasti. Mukaan kirjaan mahtuu myös uudisraivaajan tarina, tilanpidon aloittaminen keskellä ei mitään, Koutelossa, tiettömän tien takana. Näin Ek Waterloostaan:

(...) minä ammensin heinää seipäälle, ammensin ypöyksin liki kaksitoista hehtaaria. Siispä tilan pantiin myyntiin ja irtainta omaisuutta myi se, joka ensin ehti ja käytii rahat mihin hyväksi näki. Minä join kaiken minkä käsiini sain. Näin tuhoutui tuo vaivalla ja tuskalla rakennettu tila. Ja ne jotka olivat istuneet pirtissä ja killittäneet keskikaljaa, killittävät sitä yhtä. Ja voivat hyvin. (...) Mutta minä, joka olin omalla työlläni raivannut pellot, rakentanut ja ajanut koko kyläkunnan ajot, minä olin joutuva mierolle. Olin minäkin sairas, niitten epätoivoisten vuosien luhistama ihmisjäte, johon tämä hieno tasavalta kohdisti ainoastaan vaateita.

Ekin proosan katkeroituneen minän mielenmaisema on erämainen syrjäseutu, jossa ihmiset yrittävät elää tavallaan ja jota valtio veroineen ja vaateineen säälittä kurittaa. Heikkilän runojen alakuloisen minän mielenmaisema on tila, joka on kolme hehtaaria ja risat, kehitysalueen kupeessa niinkuin paise.

Tämäkin on Sallan, sallalaisten, tarinaa. Rosoista, risaista. Suuria tunteita, valtavia vastakohtaisuuksia. Ei näissä suorasukaisissa ja koruttomissa tarinoissa mitään hävettävää ole, päinvastoin. Sallalaiset ovat eläneet ja elävät elämää, josta riittää kiinnostavaa kerrottavaa. Ja sallalaisethan saattavat kertoakin. Joskus kipein tunnoin, ei aina niin hyvin mielin. Mutta kertovat kuitenkin, kun kauniisti pyytää.


LÄHTEET
* Unto Ek: Hirventappopaikka. WSOY, 1984.
* Paavo Hautala: Muutosagentit. Kemijärvi, 1985.
* Eeva Heikkilä: Kolme hehtaaria ja risat. Pohjoiset kirjalijat, 1972.
* Muutto Ruotsiin 1960-luvulla. Salla. www.salla.fi/t/54698640.pdf

TOTTA JA TARUA MURHAHAARASTA

Murhahaara. Muistan, miten pienenä poikana nimi kumisi korvissani kiehtovasti. Kun itse pääsin ensimmäisiä kertoja Värriöjoelle Murhahaaran suuhun perhostamaan harreja eli harjuksia, olin innoissani. Mitä tarinaa kertoo tämä nimi, mitä kuiskivat nämä kuivat luppopartaiset kuusenvanhukset? Mikä on totuus?

Varmana tietona tai ainakin hyvänä tarinana puhuttiin, että Murhahaarassa on muinoin tapettu joku mies. Tappajan perään on pian lähdetty, hänet on saatu kiinni ja hänelle on luettu lakia samassa kairassa Käräjäaavalla. Pikatuomio näillä korpikäräjillä: henki hengestä.

Murhahaaran nimen alkuperää selittävää tarinaa kerrotaan monissa julkaisuissakin. Sallalainen Tero Vuolle otti yhteyttä ja muistutti, että on kertonut tämän vanhan kansantarinan Sallan Joulu -lehdessä 1996:

Tähän tapaan tätä julmaa tarinaa taas on kerrottu Sallan verkkosivuilla:

Tarina Murhahaaran taustalla

Sallan pohjoisosassa Tuntsan erämaassa on erämaakämppä, Murhahaara, jossa on vuosisatoja puhuttu kummittelevan. Kämpän vieraskirjaan on raapustettu varoituksia yöpyjille yön pimeimpään aikaan ilmestyvistä kummituksista. Kämpän ja läheisen ojan nimen takana oleva tarina selittää syyn levottomien sielujen vaellukselle.

Sallan Onkamojärvellä 1600-luvulla asunut lappalainen lähti ajoporonsa Illan kanssa Savukosken Martissa asuvan lappalaisen luo kylään. Miehillä tuli riitaa, ja Martin lappalainen surmasi Onkamon lappalaisen ja pisti tämän poron teuraaksi. Parin viikon päästä onkamolaisen pojat, 17- ja 20-vuotiaat veljekset tulivat etsimään isäänsä. Martin lappalainen kielsi nähneensä onkamolaista ollenkaan. Martin lappalaisen poika kuitenkin erehtyi kysymään isältään, josko hän toisi niliaitasta Illa-poron lihaa vieraille tarjottavaa keittoa varten. Veljekset panivat asian merkille, mutta eivät sanoneet mitään.

Seuraavaksi syksyksi sovittiin yhteinen kalastusmatka Värriön latvoille. Onkamon veljekset asettuivat vahtiin, ja Martin lappalaisen nukahdettua he surmasivat tämän. Miehen 12-vuotiaan pojan he ottivat mukaansa ja hukuttivat vähän matkan päässä avantoon. ”Konnasta konna versoo ja konna on myös konnan poika”, perustelivat veljekset tekojaan.

Kaivoin vastikään käsiini sallalaisen kulttuurivaikuttajan Olavi Kantolan kirjan Kallungista Murhahaaraan (2000). Kirja perustuu samaan hurjaan Murhahaaran tarinaan, ja Kantola kertoo sen selkäpiitä karmivan koskettavasti. Kantolan mukaan kertomuksen tapahtumat ovat olleet satoja vuosia sitten ja ovat kulkeneet sukujen mukana polvesta polveen aina tähän päivään asti. Hän sijoittaa ne aikaan, jolloin näille kairoille saapui lantalaisia asumaan: Ensimmäinen tänne asumaan jäänyt lantalainen on tullut 1608. Metsästämässä ja kalastamassa täällä kyllä kävi lantalaisia, jopa satoja vuosia aikaisemmin. Kantola käyttää tarinansa lähteenä muun muassa Erkki Koiviston sukututkimuksia.

Olavi Kantolan kirjan on kuvittanut taiteilija Heimo Sova.

Kysymys kuuluu, onko tarinoiden takana totuutta. Mikä totuus?

Kun puhutaan satojen vuosien takaisista ajoista, puhutaan tapahtumista, jotka ovat saattaneet kulkea vain suullisena perimätietona sukupolvelta toiselle. Eivät siis välttämättä dokumentoituina, kirjoitettuina. Tarinoilla on tapana muuttua, kun ne kulkevat suusta suuhun.

Parhailla tarinoilla on aina kiinnekohtia historiallisessa ja maantieteellisessä totuudessa. Niin myös tällä Murhahaaran tarinalla. Historiallinen tosiasia on se, että näillä kairoilla on noihin aikoihin liikkunut sekä saamelaisia että näitä lantalaisia, suomalaistalonpoikaista väestöä. Varmasti muitakin. Vähitellen lantalaiset ovat luultavasti vallanneet elintilaa saamelaisilta, ja niin sanottu Lapinraja on siirtynyt pohjoisemmaksi. Monenlaisia kohtaamisia, kiistoja ja veritekojakin on nähty.

En osaa sanoa, onko Murhahaaran tarina totta tai mikä Murhahaaran tarinoista on eniten totta. Pikemminkin pitäisi sanoa, että minulla ei ole tietoa, mitä sellaista Murhahaarassa on tapahtunut, joka selittäisi paikan nimen. Onko paikka mahdollisesti nimetty näin vasta sitten, kun tämä murhatarina on elänyt jo vuosisatoja?

Varmaa on, että tällaiset tarinat ovat totisinta totta ainakin yhdessä mielessä. Niitä on kerrottu sukupolvelta toiselle, ja ne ovat vaikuttaneet ihmisten ajatuksiin ja asenteisiinkin.

Murhahaaran tarinaoita ei ole kerrottu turhaan, kuten ei hyviä tarinoita yleensäkään. On katsottu, miten tarina vaikuttaa kuulijaan. On pantu kuulija testiin. On ehkä haluttu antaa opetus. Tai varoitus. On ehkä kilpailtu, kenen tarina on paras tai vaikuttavin.

Murhahaaran tarinat elävät yhä. Mitä muuta voi päätellä siitä, että niistä käydään keskustelua vaikkapa nettifoorumeilla, joissa pohditaan paranormaaleja ilmiöitä. Murhahaaran kämpällä kummittelee...
 

KIRKOLLE

Kun sallalainen lähtee kirkkoreissulle, hän ei välttämättä menee kirkkoon, vaikka toki Sallan kuulu kotakirkko kannattaa käydä katsastamassa. Kun sallalainen menee kirkolle, hän menee kirkon liepeille, kirkonkylään eli kunnan keskustaajamaan. Siellä on alkot ja apteekit, siellä on koulut ja kaupat, siellä on postit ja palvelut.

Tieteellinen tosiasia on, että Sallatunturin ja kirkonkylän välillä on matkaa. Mutta onko matka pitkä vai lyhyt? Siinäpä pulma. Mitähän matkailija siitä tuumaa? Matkailijahan tuumaa, että siinäpä mainio patikkareitti!

Sallatunturilta hurauttaa kirkolle nopsaan autolla tai polkupyörällä tai vaikka rullasuksilla loihakkaa asfalttitietä pitkin. Yksi hyvä vaihtoehto on pistää nokialaista nokialaisen eteen, kuten Sallassa sanotaan. Siis apostolinkyyti. Kävely. Ikiaikaisia polkuja polkien. (Huom! Jos polkuun painuva nokialainen tai muu menokenkä sattuu olemaan numeroa 45 tai isompi, on mainittu jalkine luokiteltava hiihtimeksi ja kävelyä tulee kutsuttaman sallalaisittain hiihtämiseksi.)

Sallatunturilta pääsee Sallan kirkonkylään metsäisiä kankaita ja Ruuhijoen vartta juonnattelevaa reittiä pitkin. Reitissä on sekin hyvä puoli, että sitä pitkin voi kulkea myös äinpäin. Siis kirkolta takaisin tunturiin.

Jos ei ostosten kanssa jaksa kävellä takaisin, voi napata taksin. Siinä samalla kuulee sompailijalta kulmakunnan kuumimmat uutiset ja villeimmät menovinkit. Ehkäpä tammakoiden ottipaikatkin, kun osaa utvata. Tai voi hypätä linjuriin, sikäli mikäli omat ja bussin aikataulut rimmaavat. Metropolieläjän kannattaa huomioida, että sallainen dösä ei kulje ihan neljän minuutin vuorovälein.

Matkaa tunturilta kirkolle on pauttiarallaa reilun poronkuseman verran edestakaisin, siis kymmenisen kilometriä suuntaansa. Tieteellisen tarkoissa tutkimuksissa on osoitettu, että keskimääräinen poro pissii viimeistään 7523:n metrin juoksun jälkeen. Havainto koskee ajoporoa, joka vetää perässään ahkiota ja ajajaa. Omaan tahtiinsa palkiva petteri saattaa selvitä kymmenenkin kilometriä ilman P-paikalla pyörähtämistä. Tuo kymmenen kilometriä taas on asioista yleensä perillä olevien tahojen mukaan peninkulma. Mahtaako olla tämä peni juuri sallalainen porokoira?

Kirkkoreissulla kävellessä ja poronpapanoita potkiskellessa mieleen muljahtelee monia muitakin kauniita asioita, kuten kataja. Tämä kansa on katajaista, sanotaan Sallan marssissa, jos en ihan väärin muista.

Sisua ja sitkeyttä näillä selkosilla selviämiseen on toden totta tarvittu. Kirveenkoskematon erämaa on ollut entisaikaan, no, haastava. Elossapysyminen on vaatinut, no, mukautumiskykyä. Ilman sinnikkyttä, raivaajahenkeä ja voimakasta yrittämistä täällä ei ole koskaan pärjätty. Luonto on pitänyt voittaa luonteenlujuudella, ihmisluonnon voimin. Ja kun on huomattu, että luontoa ei voi voittaa, on osattu asettua osaksi sitä.

Sallatuntureiden kaarta on kuvattu alakuloiseksi. Sallalainen on nähnyt sen sopeutumisena, sulautumisena. Erämaan hiljaisena hymynä asujalleen, polun polkijalle.

Kun muinainen sallalaismuori lähti hakemaan viljasäkkiä toiselta puolelta kuntaa, jonne kaukaisten maiden laiva sen oli rahdannut, hän nimesi käyttämänsä polun Elämäntieksi. Se, mikä maastossa nyt saattaa näyttää satunnaiselta, mihinkään johtamattomalta poronpolulta, voikin olla entisaikainen valtaväylä.

Näillä kirkkoreissuilla ei saa koskaan olla niin kiire, ettei ehdi kannonnokkaan istahtaa. Meillä on hyvä luojantien keskellä olla, muistelee muori, katsahtaa tunturin suuntaan ja sanoo: Mitään en pyyvä. Tee tahtos mukaan.

Muori muistelee, siis kertoo. Annapa kun muistelen... Kun näitä erämaan kirkkopolkuja käy, kuulee manalle menneiden, poroina nulkkaavien, kertomukset yhä, jos osaa asettua kuuntelemaan.

Matka ei ole lyhyt eikä pitkä. Matka on sopiva. Ehkäpä olet tästä jo perillä.

 

KOULUT ELI JÄNNITTÄVÄT KOKEMUKSET MENNEESSÄ JA TULEVASSA AJASSA

Kiertokoulua kävin, en muuta. Hyvin on pärijätty. Näin mummoni muisteli opintietään, mutta minä en muista, kuinka kauan hän sitä koulua kävi. Ei vissiin kovin kauan, oli sitä muutakin hommaa. Enimmäkseen kiertokoulussa taidettiin opettaa lukemista ja uskonasioita. Molemmista mummo oli kyllä kiitettävästi jurulla.

Mummo tulee mieleen, kun kaivelen vanhoja papereitani. Käteen osuu myös kuudennen luokan kirjoitusharjoitusvihkoni Tuohikylän koulusta. Olen armollinen itselleni ja muille ja siirrän sen syrjään.

Koulut... Sallan historiassa mainitaan, että kiertokouluilla ja kotiopetuksella oli Kuolajärvellä vielä 1900-luvun alussa merkittävä tehtävä. Paikkakunnalla oli yli 500 kouluikäistä lasta. Kunnan ainoassa koulussa eli 1894 avatussa kirkonkylän koulussa oli oppilaita 80.

Koululaitoksen kehittymisestä, koulun arjesta ja opettajista on monia kiinnostavia kuvauksia kylähistorioissa. Esimerkiksi Vuorikylä-kirjassa Sanni Lassila (ent. Vuorela) muistelee kouluaikoja näin:

Välitunneilla oltiin piilosilla. Pallolla, pesä- ja pitkääpalloa. Hypättiin pituutta ja korkeutta. Juostiin kilpaa. Sisällä tytöt pelasivat noppaa eli pissiä, luonnon kivillä, leikittiin laululeikkejä.

Opettajista Anna Kolehmainen oli rauhallinen opettaja. Kesäisin hän kasvatteli juurikasveja Vuorelan maalla. Arvi Kolehmainen oli hyvä opettaja, musikaalinen, isänmaallinen ja urheilullinen mies.

Samassa kirjassa on Mauno Lassilan koulumuistoja (kirjoitus julkaistu myös Sallan Joulu -lehdessä). Tässä pari pientä katkelmaa Lassilan tekstistä:

Mielestäni opettajat olivat ankaria aikansa lapsia niinkuin sanotaan. (...) Toisaalta opettajien ansioksi on luettava se, että he olivat oikeudenmukaisia eivätkä puoltaneet tai syrjineet oppilaitaan. (...) Jos olivat opettajat tiukkoja ja kuri kova, niin hyväsiä olivat oppilaatkin. Tappelut välitunneilla poikien keskuudessa olivat jokapäiväisiä. Saattoi olla kaksikin paria tappelemassa pihalla. Toiset oppilaat rinkinä, tytöt myös, ympärillä huutelemassa kehoitushuutoja.

Lassila kertoo lasten rajuista leikeistä: lumisotaa, käpysotaa, kivisotaa. Hänelle ovat jääneet mieleen myös hygienia-asiat:

Nenäliinana oli puseron lustut, jotka ihan kiiltelivät käytön paljoudesta. (...) Enpä kummastele ollenkaan sitä, että koulumme hiihtokilpailujen palkintoina olivat kammat, peilit, hajusaippuat ja nenäliinat.

Monia lämminhenkisiä koulunkäyntimuisteluksia on myös Kuolajärven kyläkirjassa. Olavi Korpela muistelee koulukaverinsa Sulo Akolan runoilua tähän tapaan:

Opettaja Hanna Pitkänen oli laittanut luokan kirjoittamaan runon. Sulopoika ei ollut sinä aamuna terävimmillään, ruttua syntyi ja ähke kävi. Vihdoin työn tulos kirkastui paperille. Hanna Pitkänen luki luokan edessä kaikkien runot. Sulo Akolan runo kuulosti tältä:

Karhu käppii kämmenillä, ja susi suttaa suksilla.

Enimmillään Sallassa oli koulupiirejä vuonna 1957: niitä oli 34! Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että jokaisessa kylässä oli oma koulu. Mutta mitä tapahtui?

Vanhoista papereistani tuli vastaan Sallan kunnan koulutiedote lukuvuodelle 1980 - 1981. Sen mukaan kunnan peruskouluissa ja lukioissa on yhteensä 1240 oppilasta ja 101 opettajaa sekä 81 muuta henkilökuntaa. Ala-asteen kouluja luetellaan 21, ja näiden lisäksi on erityiskoulu, yläaste ja lukio.

Tiedotteessa kiinnittää huomion myös tämä kohta: Koululautakunnalla on käytettävissään määräraha, jota haetaan vähävaraisille huoltajille vaatteiden, jalkineiden, silmälasien yms. hankkimista varten niin, että koulunkäynti ei näiden puutteessa vaikeudu. Määrärahakohta tuo mieleen varhaisemmat sotienjälkeiset ajat, joista kertoo Markku Hämäläinen teoksessaan Vuotoksen varrelta muun muassa näin:

Tuolloin hätää lievittivät pääasiassa avustusjärjestöt kuten YK:n kautta Lastenapu- ja Amerikan Frends -järjestö lahjotuksin. Lapsemme saivat kenkiä, ruokaa, flanellia ja kalanmaksaölyjä. Koulutyön onnistuminen perustui pääasiassa näiden avustuspakettien varaan, koska kunnan toiminta oliv vasta perustamisvaiheessa. (...) Erikoisolosuhteista johtuen oli poissaoloja runsaasti. Syytä kysyttäessä useinkaan lapsilla ei ollut kenkiä päästäkseen jalkaisin koulutielle.

Kengättömät lapset opintiellä... Yksi Sallan isoista tarinoista on koululaitoksen kehittyminen ja kyläkoulujen nousu sodan jälkeisinä jälleenrakennuksen aikoina, pitäisi varmaan puhua myös uuden rakentamisen ajoista.

Historia on taas kääntänyt suurta kurssiaan, ja nyt, vuonna 2015, yhtään kyläkoulua ei enää ole tässä pitäjässä toiminnassa. Suurin osa kouluista kyllä seisoo vielä paikoillaan, ja monta kertomisen arvoista tarinaa ovat niiden seinät kuulleet.

Eipä taida kiertokoulun käyneitä enää kovin paljon Sallan raitilla tallustella. On käyty toisenlaisia kouluja, keskikoulua ja kansalaiskoulua. Ja tietenkin peruskoulua, johon siirryttiin Lapissa 1970-luvun alussa. Itsekin olen tämän tasapäistäväksi moititun peruskoulun kasvatteja.

Se Tuohikylän koulussa opettaja Lauri Laaksoselta saamani vihko meinasi uhehtua. Katsotaanpa, mitä pitävätkään sisällään tarinat Ufot liikkeellä, Puukkolammin ”rantut jänkäkoirat”  ja Jännittävät kokemukset mennessä ja tulevassa ajassa. Ilmeisesti kelpo juttuja, kun Laaksos-Lassi on niiden perään punakynällä oikeinmerkkinsä piiraissut.

Ainakin ufoihin lupaan palata tässä blogissani vielä, ennen kuin kesän heinä kuolee. Nekin nimittäin ovat osa sallalaista tarinaa.

LÄHTEET
* Hannu Heinänen: Sallan historia. Sallan kunta ja seurakunta, 1993.
* Markku Hämäläinen (koonnut): Vuotoksen varrelta. Lapin Painotuote Oy, 1995.
* Eeva-Liisa Vuonnala: Kuolajärven kylä – pakkoluovutettu. 2008.
* Vuorikylä, ohrasen leivän kylä. Salla, 1996.

VIRTA SE VAAN TANSSII

Tuntsa, mitä siitä teille kertoisin? Kertoisinko arvoituksellisesta nimestä, jonka alkuperää emme pysty varmasti sanomaan. Venäjän puolella joen nimi on Tumtša. Monet ovat nimen alkuperää ja merkitystä miettineet, mutta yhä se kätkee salaisuutensa. Ketkä nimen antoivat, mitä väkeä olivat? On ehdotettu sellaista, että nimi olisi saamelaista alkuperää ja viittaisi kuohuvaan virtaan tai tanssivaan jokeen.

Jos nimi on arvoitus, samaa voi sanoa tästä selkosestakin. Oudolla tavalla se lumoaa kävijänsä, ottaa haltuunsa, saa haltioihinsa.

Tuntsa, mitä siitä kertoisin? Kertoisinko menneistä erästäjistä ja kalastajista, kertoisinko Tuntsan pirrasta ja Tuntsan kojamoista, kertoisinko A. E. Järvisestä ja lohista? Kertoisinko Korian kalastajista?

Vai kertoisinko sodanjälkeisistä ajoista, kertosinko isästäni, joka nuorena miehenä sai kokea Tuntsan kirveenkoskemattoman erämaan. Vai kertoisinko elämäni kalasta, jota veljeni kanssa pienenä poikana väsyttelin Petäjärinteen alapuolisessa nivassa puoli tuntia ja joka sitten lopulta vei taistossa voiton, katkaisi siiman? Kertoisinko lukemattomista lapsuuteni kalareissuista, täkymies Mirskasta, Harjulan Martin ruskeista perhoista? Kertoisinko hurjista harjusten nousuista, jättitaimenista? Kertoisinko pikkutammakoista? Tuikkeista? Loputtomasta auringon kimalluksesta maailman kirkkaimman veden pinnalla? Nuolusojan kullasta? Maailman parhaasta hillapaikasta?

Tuntsa, mitä siitä kertoisin? Kertoisinko kesästä 1982, jollon olin monien muiden sallalaispoikien kanssa istuttamassa metsää Puitsin suunnalla? Juhannusaatonaattona satoi lunta niin paljon, että kuorma-automme jäi lumikinokseen kiinni. Taimet jäätyivät, niitä sulattelimme nuotioilla. Siitäkö kertoisin, miten tätä kairaa on vuoden 1960 suuren palon, Suomen suurimman metsäpalon, ja Euroopan suurimman savotan jälkeen yritetty saada uuteen kasvuun? Kymmeniä ja kymmeniä nuoria on ollut metsänistutustöissä 1960-luvulta alkaen, mutta pakko kai todeta, että luonto on vienyt voiton. Se kyllä uudistuu, mutta omaan tahtiinsa, omilla ehdoillaan. Siitäkö kertoisin? Palosta, joka täällä riehui, kaikkiaan 120 000 hehtaarin alueella, kun Venäjän-puoleinen kaira lasketaan mukaan? Suuresta sammutusoperaatiosta ja vielä suuremmasta nokisavotasta? Sadoista ja tuhansista ihmisistä, jotka täällä ahersivat savun ja noen keskellä? Kertoisinko varhaisemmista ajoista, sodasta, jolloin veri värjäsi Tuntsankin vettä? Kertoisinko sotapäiväkirjasta, jossa mainitaan, että Tuntsa on hirveä joki? Vuolas virta vie mennessään. Kertoisinko rauhanteosta ja alueluovutuksista, siitä, miten mahtavasta Tuntsasta jäivät Suomelle vain latvavedet? Vain latvavedet, no ei? Jäi Tuntsan alku ja henki, siitäkö kertoisin?

Tuntsa, mitä siitä kertoisin? Kertoisinko maaperän menneisyydestä? Vulkaanisesta alkuperästä, tulivuorista? Suomen vanhimmista kivistä, melkein kolmen miljardin vuoden ikäisistä? Merkillisestä kiviläjästä keskellä tasaista heinäjänkää, Pirunkirkosta? Sen ultraemäksisistä syväkivistä? Sen salaisuuksista, joita tuuli kuiskii Kutskoivan rinteillä?

Tuntsa, mitä siitä kertoisin? Kertoisinko ainutlaatuisesta erämaa-alueesta, joka perustettiin 1997 ja jonka laajuus on yli 200 neliökilometriä? Kertoisinko luonnonarvoiltaan poikkeuksellisesta Värriön luonnonpuistosta, joka perustettiin 1981 ja jonka laajuus on yli 120 neliökilometriä? Mitä tästä kaikesta, näistä neliökilometreistä, kertoisin? Kertoisinko suurpedoista ja pienistä luonnon ihmeistä? Kertoisinko kauneudesta? Peuratunturin ylväästä selästä? Sauoivan hymyävästä pyöreydestä? Sorsatunturista, joka hieman etelämpänä terävänä vartioi erämaan rauhaa?

Tuntsa. Mitä tästä kaikesta kertoisin? Sortumatta ylisanoihin... Kruunupäästä, joka Puitsilla palkii ja hallitsee? Katsoo silmiin ja viestittää: Turhaan kirjoitat, eivät sanat riitä kertomaan. Monet ovat yrittäneet, yritin minäkin...

Niin. Täällä olen kuullut, että Tuntsan lumoama muuttuu kuollessaan metsän peuraksi.

Kun avaan silmäni jälleen, on mieluista todeta, että kaikki on totisinta totta, ei mitään kuvitelmaa. Hengitän syvään kuultavaa, puhdasta ilmaa. Erämaa sädehtii, on hiljaista, miltei juhlallista. Vastaisen rannan kalliolle ilmaantuu poro, katselee hetken, mutta sitten lähtee juoksemaan takajalkojaan heitellen. Poron liikkeen näen myös vedestä.

Kylläpä on kaunista, olen huudahtamaisillani, mutta vaikenen. Ummistan jälleen silmäni ja ajattelen erämaata, joka laajana leviää ympärillä, sitä, että olen terve, kyllin voimakas sauvomaan, liikkumaan koskissa, elämään täällä, että omistan tämän rikkauden, nämä virrat, nämä herkulliset, lumoavat näyt. (A. E. Järvinen)

LÄHTEET
* A. E. Järvinen: Viimeinen kesä. Arvitin kanssa Tuntsan lohijoella. Ajatus, 1996.
* Suomalainen paikannimikirja. Karttakeskus ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2007. 
* Vesa Haataja: Tuntsan palo ja suuri nokisavotta. Sallan kunta ja Lapin lääninhallitus, 1993.