Synnytystarina

Muuan iät-ajat sitten Sallasta lähtenyt sallalainen otti yhteyttä ja kertoili kiinnostavia juttuja. Sanoo olevansa ”niin huntalon uivelo, siellä mettän keskellä kasvannu, että vaikka totta raataankin, vähän nuopiaksi pistää julkisuus”. En siis kerro hänen nimeään tässä.

Sallalainen oli lukenut kolumnini Koti-Lapista (o.s. Koillis-Lappi, tunnetaan myös Vipusena). Hän kertoo, että tuntui ”hykerryttävältä, kun muistojen syövereistä nousi esille jo unhossa ollut sana, itseenikin aikanaan kohdistettu – kylloot tottero”.

Eräs vallovaaralainen isäntä tapasi aina sanoa, että mitä sitä tämmönen mettäperän ihmistottero herrain metkuista ymmärtää.

Sallalainen sanoo aikoinaan kuunnelleensa paljon mummojen keskusteluja.

Ei niitä kukaan ylös kirjannut, mutta mielikuva tuli, miten monet keinot heillä oli ollut edessään viedessään pesueitaan päivästä toiseen. Ei leipä siihen aikaan puussa kasvanut.

Sallalaisella oli kerrottavanaan kaksi karua tarinaa vanhoilta ajoilta. Ei ole ollut helppoa. Jotenkin tämä väki on selvinnyt ylivoimaisistakin koettelemuksista.

Olen tässä hieman muokkaillut tarinaa. Varsinaiseen sisältöön en ole kajonnut.

Synnytys Kuolajärvellä 1928

Mieleeni nousi tositarina kuolajärveläisestä synnytystapahtumasta vuodelta 1928. Tarinan olen kuullut korvillani mummiltani. Tosi on tarina, vaikkakin melkoisen karmea. Poronvasotuksessa harva synnytyslääkäri lienee ollut. Ihmisen neuvokkuus on hämmästyttävää, vertaansa vailla hädän hetkellä.

Mummini oli keromassa viijettä kertaa, ikääkin oli kertynyt jo neljäkymmentä vuotta. Kaikki oli sujunut hyvin, synnyttämisen aika koitti, poltot alkoivat tulisesti kuten aiemminkin. Mitä sitä muuta kuin peräkamariin ja lapsen tekoon.

Veljen vaimo oli valmistautunut kopinottoon. Kaikki ei sujunut kuitenkaan ihan, jotta iltalypsylle piti suunnitella tuuraaja. Mielessä oli käynyt, että ikäkö tässä teettää, kun valmista ei tule. Kului päivä, kului toinen. Kipu oli raastava, kuolemaansa siinä tuli jo ajateltua, parivuotiaaksi jää edellinen.

Sitten asia eteni, päivänvaloon ilmaantui käsi. Kyllähän mummo siinä vaiheessa kouluja käymättäkin tiesi, että homma on tässä.

Kun tuska oli suurin, apukin siunaantui paikalle. Oma mies usein poroja vasottaessaan oli ollut saman asian edessä. Hän oli sanonut, että poroltakin nostetaan takaraajat taivasta kohti, nostetaanhan sinultakin, niin luiskahtaa takasin, ja sitten se syntyy.

Näin kävi, ketarat kattoa kohti ja käsi häipyi näkyvistä. Poltot eivät hellittäneet, mutta kohta poika syntyikin. Lapsi oli isokokoinen pulskapoika, mutta eloton.

Mummini selvisi. Selvisi ilman katkeruutta, vastoinkäymiseensä myöhemminkään käpertymättä.

Se vain oli tosiasia, että kun miehelle menet, tämmöstä sitä on eessä, hän sanoi minulle.

Miten nöyrä se akka on...

Mummini oli avioitunut 1915. Sitä ennen heidän rakkaudestaan oli olemassa tyttölapsi.

Siihen aikaan nuorelle naiselle melkoinen kirkollinen nöyryytysprosessi sinällään. No, kuitenkin aikaa oli kulunut ja nuoret olivat hommanneet myös kirkollisen siunauksen suhteelleen, joten nyt yhteiselo voi alkaa.

Vihkimisen jälkeen illalla maatamennessä nuori aviomies sukeutuessaan kuteistaan oli heittänyt housunsa lattialle. Mummi oli topakkana ihmisenä moisen nähdessään hämmästynyt: Mikä sille tuli? Oli kuitenkin pidättänyt uteliaisuutensa.

Mies oli sieltä pehkuista älähtänyt, että nostappa ne housut siihen tuolille. Mummi oli nostanut sen kummemmin miettimättä. Siihen aikaan, kun yleensä aviomiehen sai, oli miehen sana laki.

Ukkini oli päästänyt makean naurun ja sanonut, että näinhän sitä on aina vihki-iltana kokeiltu, miten nöyrä se akka on.

”Ja nöyrähän näytät olevan, tulehan kupeeseen.”

Ei hän sen jälkeisistä iltapuuhista kertonut. Enpähän udellutkaan. Mutta lieköhän hääehtoon tapahtumien toimet poikenneet nykyisestä?