Ja värit alkavat levitä herkullisin vivahtein

Erämaajoki, kesäyö, parabellum. Joen vartta vaeltava reppuselkäinen mies havahtuu outoon valoon... Hän ei voi vastustaa kiusausta. Kuka hän on? Mistä oikein on kyse? Annetaan kertojan kertoa:

Olen lähestymässä erästä joen monista mutkista, heittääkseni mutkassa olevaan kalahautaan onkeni, kun huomioni kiintyy siihen, että vesi rantamättäiden takana hehkuu ihmeen värikkäänä. Hetken tarkasteltuani huomaan värikkyyden johtuvan veteen kuvastuvasta sateenkaaresta. Kohottaessani katsettani näen sateenkaaren ikäänkuin roikkuvan pilvistä ja ulottuvan lähelle maata. Viereisen rämeen puut näen kuin värikkään lasin läpi. Näky lumoaa minut, enkä voi vastustaa houkutusta. Kohoan ruohikosta kuivempaan paikkaan, paiskaan repun maahan ja istahdan jäkälikköön. Repusta kaivan sitten esille maalausvehkeeni: valkoista paperia ja vesivärit. Joesta vielä vettä kahvikuppiin, ja värit alkavat levitä herkullisin vivahtein. Laaja aamuyön erämaa ikäänkuin uteliaana katselee, uteliaana ja äänettömänä, loistavin silmin ja loistavin ilmein.

Kirjailija A. E. Järvinen siinä tarinoi. Tarinan nimi on Sateenkaari ja karhu, ja se ilmestyi kokoelmassa Kirjeitä kairaltani (WSOY, 1957).

Järvinen oli erämaan kirjailija. Hän luki luonnon kirjaa, kuunteli sen tarinoita, muutti ne kirjaimiksi, teksteiksi, kirjoiksi. Hän veisteli näkynsä sanoiksi, lastuiksi, ja maalasi ne akvarelleiksi.

Järviselle rakkain erämaa oli selvästikin Salla ja Tuntsan kaira. Niin moni tarina kumpuaa sieltä, niin paljon antaa tämä erämaa aihetta lauluun. On virta, sen kirkkaus; on taivas, sen heleys; on lohi, sen ylväys; on erämaa, joka henkäilee ympärillä. On myrsky ja ankaruus; on hiljaisuus, on rauha, jollaista ei muualla. On kaikki elämän värit ja kaikki sävyt.

Aarne Erkki Järvisen omasta tarinasta tekee kiinnostavan, tietysti loistavan taiteellisen tuotannon lisäksi, se, että hänellä oli erämaissa liikkuessaan myös toinen rooli. Hän edusti valtiovaltaa ja metsätaloutta. Metsänhoitajana hän kartoitti Lapin metsävarantoja ja oli vedättämässä arviointilinjoja. Metsiä oli alettu tarkastella entistä systemaattisemmin myös omaisuutena ja tulonlähteenä. Ehkäpä Järvinen halusi tallentaa erämaan tarinoihinsa ja maalauksiinsa siksikin, että tiesi tekevänsä työtä sen hyväksi, että niitä alettaisiin määrätietoisesti ns. hyödyntää.

Erityisen haikea ja ristiriitainenkin on tunnelma teoksessa Viimeinen kesä, joka julkaistiin monien vaiheiden jälkeen vasta 1996. Järvinen oli kuollut jo 1963. Käsikirjoitus löytyi onnekkaiden sattumusten kautta kesällä 1996, kun Järvisen sisaren poika, Metsähallituksen entinen pääjohtaja Jaakko Piironen oli ottanut sopivassa yhteydessä esille kadonneen käsikirjoituksen arvoituksen. Näin runollisesti teos loppuu:

En tiennyt edessä olevia kohtaloita, mutta minut valtasi aavistus, että Tuntsa jää nyt minulta iäksi. Näin vielä virtojen kimaltelevan syvällä allani tummien metsien reunustamana. Koetin houkutella virtojen näyt mukaani. Onnistuinkin.

Järvisen tarinoiniden voima on paitsi lyyrisyydessä ja luontokuvauksen tarkkuudessa, myös siinä, että tarinoissa loistaa elon koko kirjo. Monissa Järvisen tarinoissa idylli muuttuukin hetkessä tragediaksi. Kirkkaus särkyy. 

Sateenkaaressa ja karhussa akvarellin maalaamisesta siirrytään silmänräpäyksessä karhujahtiin:

Valon reunalle ilmaantuu suuri musta pallo. (...) Sydän värähtää. Tempaan viereltäni parabellumin ja ryntään ylös. (...) Nyt monien vuosien kuluttua sen yön valot sateenkaarineen vieläkin väikkyvät silmissäni. Nyt tuntuu myös siltä, että laukaus olisi särkenyt noiden valojen herkimmät ja puhtaimmat valöörit.  

LÄHTEET
* A. E. Järvinen: Kirjeitä kairaltani. WSOY, 1957.
* A. E. Järvinen: Viimeinen kesä. Arvitin kanssa Tuntsan lohijoella. Ajatus, 1996.
* Suomen metsästysmuseo: A. E. Järvinen. Verkkonäyttely: http://www.metsastysmuseo.fi/nayttelyt/verkkonayttelyt/aejarvinen/jarvinen.htm Haettu: 8.5.2015.

Tuntsan erämaa katselee yhä ihailijaansa loistavin silmin, loistavin ilmein. Kuva: Vesa Heikkinen.