maanantai 31. elokuuta 2015

KIITELLEN

Tämä on viideskymmenes ja viimeinen kirjoitukseni Ei palijon missähän -blogissa. Kesätyöni Sallan satusetänä, tarinallistajana, on päättymässä. Samalla taitaa päättyä kesä 2015, ikimuistoinen kesä, josta meidän perheemme muistaa aina sateet ja sääsket.

On kiitosten aika. Kiitos Eco-Salla-hankkeen väelle! Kiitos kaikille sallalaisille, jotka olette eri tavoin ottaneet yhteyttä, kertoneet tarinoitanne! Kiitos blogin lukijoille ja palautteen antajille! Kiitos!

Sallassa on paljon hyvää. Sallalla ja sallalaisilla on annettavaa kaikille tänne tuleville.

Meillä on sijainti, luonto, historia, kulttuuri, tulevaisuus. Meillä on puhdasta ilmaa hengittää, meillä on tilaa ja avaruutta olla. Meillä on polkuja astua, jokia kalastaa, metsiä marjastaa. Meillä on korpia kuunnella karhun kuiskausta. Meillä on kuivalihavelliä ja kampanisuja, meillä on hilloja, sääskiäkin. Meillä on kaikki. Täällä keskellä ei mitään.

Ennen kaikkea meillä on sitkeät sallalaiset tarinoineen. Ja millaiset jutut! Ainutkertaiset, ainutlaatuiset.

Kerrotaan jatkossakin tarinoitamme! Herätetään vanhatkin tarinat henkiin! Kosketellaan tarinoilla toisiamme! Raatataan! Lovastetaan!

Kaikkea hyvää!

Muuten... Sallassa kiitteleminen ei ole aina tarkoittanut myönteistä puheenvuoroa. Kyllä sitä kotona kiiteltiin, kun oli uuvet suksensa mäjessä katkassu. 

Mutta tämän blogin kiitokset ovat kyllä vilpittömät ;)






perjantai 28. elokuuta 2015

UKK

Sallan poluilla saattaa törmätä viittaan, johon on poltettu kirjaimet UKK. Usein Kysyttyjä Kysymyksiä, täh? ihmettelee diginatiivi kavereineen.

No ei, vaan UKK-reitti. Ystävämme Wikipedian mukaan UKK-reitti eli UKK-vaellusreitti on valtakunnallinen vaellusreitti, joka on nimetty presidentti Urho Kaleva Kekkosen, innokkaan kuntoliikkujan ja liikunnan puolestapuhujan, mukaan. Reitti kulkee Pohjois-Karjalan, Kainuun, Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin alueella. Sen päätepisteet ovat etelässä Lieksan Kolilla ja pohjoisessa Savukosken Tulppiossa. Urho Kekkonen vaelsi reitin vuonna 1957.

Wikipedian tiedoissa silmään pistää tuo lause, jossa väitetään Kekkosen vaeltaneen reitin vuonna 1957. En ole löytänyt tästä pitäviä todisteita. Olisiko Kekkonen tosiaan kävellyt myös kotitaloni ohi ja kiivenyt läheisen Tuohivaaran päälle? Kyllähän se mahdollista on, mutta... Tulee mieleen Mikko Perkoilan laulu, jossa mainitaan jotensakin näin: Tuskin on totta, mutta aika hyvä juttu.
 
*

UKK eli Urho Kaleva Kekkonen voi olla nykynuorelle kaikin tavoin kaukainen hahmo. Mies menneisyydestä. Se kaljupää. Joku presidentti se kai oli...

Moni sallalainen muistaa Urkin paremmin. Onpa saattanut nähdäkin miehen. Varmasti on kuullut Kekkosesta täällä toisteltuja tarinoita.

Tutuin tarina taitaa liittyä vierailuun sallalaisen Vihtori Vuorelan talossa. Kahviteltiin, ja Kekkonen läikäytti kahvia pöytäliinalle. Ei haittaa, arveli emäntä. Hetken päästä isäntä läikäytti kahvia pöytäliinalle. Siinä meillä toinen tohelo, emäntä tiuskaisi. Vierailu sujui letkeissä merkeissä, ja aikanaan posti toi Kekkoselta paketin. Siinä oli uusi hieno pöytäliina ja viesti, jossa allekirjoitus: Siltä toiselta tohelolta.

Onko tarina totta? Tämä on varsinainen UKK eli usein kysytty kysymys. Ainakin sen kertomisesta on tullut totta, ja totenahan tarinaa tai jotain sen monista versioista kerrottaessa ja kuunneltaessa tietysti pidetään.

Mielenkiintoisen totuuden tarinasta kertoo itse Kekkonen kirjan Matkakuvia Kainuusta ja Lapista alkusanoissa (1977, Otava):

Vielä eräs tarina. Hirvaskairassa kierrellessämme lokakuun alkupuolella poikkesimme Onni Mukkalan kanssa Tarsa-Pekan luona. Tähän patikkareissuun liittyy kuuluisa kertomus toisesta tohelosta. Kirjoittajan vapautta käyttäessäni vuonna 1952 olen korvannut matkakertomuksessani tuon tarinan lainatuilla kahvikupeilla, mutta totuuden nimessä kerron mitä tapahtui:

Istuimme kahvipöydässä ja minä läikytin vahingossa kahvia pöytäliinalle. Emäntä lohdutteli, ettei sellaisesta kannata välittää, sattuuhan sitä... Mutta kun isännälle tuli sama vahinko, niin jo emäntä torui: No, niinä on mulla kans toinen tohelo!

Jouluna laitoin Tarsarantaan paketin, jossa oli tusinan verran kahvikuppeja. Tervehdyksessä luki: Siltä toiselta tohelolta.

*

Vihtori Vuorelaan liittyy toinenkin Kekkos-juttu. Kävin vastikään Kemijärvellä penkomassa Vipusen eli Koillis-Lappi-lehden (nyk. Koti-Lappi) arkistoja. Erityisesti etsin tietoja Sallassa 1963 pidetystä suuresta maatalousnäyttelystä, jonka kunniavieraana Kekkonen oli.

Antti Laakson eli Alapertin luoma ja pystyssä pitämä Vipunen olikin täynnä kiinnostavaa tarinaa näyttelystä, sen rakentajista, sen eteen tehdystä sallalaisesta talkootyöstä ja valtavasta vierasjoukosta. Toki oli paljon kepeämpääkin juttua. Oli juttua miljoonahevosesta eli näillä kairoilla uppo-oudosta virtahevosta, oli juttua neekeriprinssi Neekeuzolosta, yhdestä maailman parhaimmista tulennielijöistä. Ja oli juttua Kekkosesta. Näin pakinoi Alapertti:

Vanhalla ystävälläni Vuorelan Vikellä muuten oli melko erikoinen henkilökohtainen lahja annettavana vanhalle ystävälleen ja viime joulukuiselle kesti-isännälleen tasavallan presidentille.
Vikke oli teettänyt kultakärkisen täytekynän karhun luun jatkeeksi, hopeaheloin oikein.
– Ei kärsi kuitenkaan tätä kynänvartta ruveta naisille aivan tarkasti selittämään, opasti Vikke presidenttiä lahjana ojentaessaan naurussa suin, kuinkas muuten, Vikke!
Presidentti ilmeisesti on hyvin selvillä myös karhun anatomiasta, koskapa ymmärsi heti yskän. Iski silmää, kiitti, kehaisi: Tällaista kynää ei olekaan aivan joka miehellä...
Sopii tässä nyt kaiken tämän jälkeen arvoisan lukijankin mietiskellä karhun anatomiaa. Jos joku Viken lahjakynälle anatomisen ratkaisun edellisen perusteella keksi niin hyvä!

*

Me olemme varmasti ansainneet Kekkosemme, myös tarinoiden Kekkosen, ja Kekkonen on varmasti ansainnut UKK-reittinsä. Reitti kulkee pitkän kuntamme läpi etelästä pohjoiseen. Vaeltaja pääsee sitä seuratessaan kokemaan maisematyyppien vaihtumisen ja Sallan luonnon monimuotoisuuden.

Reitti kulkee keskellä ei mitään, ei palijon missähän, läpi paikkojen, joilla on paljon kerrottavaa. Sallaisia tarinoita historiasta, luonnosta, ihmisistä. Muun muassa Kekkosesta.











perjantai 14. elokuuta 2015

VIREENI


Sallatunturilta kulkee polku kohti länttä. Kalliojärven ja Salmijoen kävijä kohtaa reitillä hienoja harjuja, kallioisia lampia ja mahtavan kurun sekä joen vesiputouksineen. Myös aarnimetsän jylhyyttä, ikiaikaisia petäjiä, jotka eivät ole suostuneet kaatumaan ajan myrskyissä. Millaisia tarinoita ne kertoisivatkaan, jos osaisivat ihmisten kieltä…

Kaatuminen? Myrskyt?

Juuri näillä kenturoilla nähtiin kaatumiseen ja myrskyyn liittyvä kiinnostava operaatio taannoin. Kyse ei ole sotamuisteloista, vaikka voisi olla, kun Sallassa liikutaan. Kyse on urheilusankaruudesta.

Puhumme nyt suurjuoksija Lasse Virénistä, joka on näistä kairoista etsinyt rauhaa ja keskittymistä, ladannut akkujaan niin urheilu- kuin politiikkakoitoksia varten. Moni sallalaislapsi pyöritteli silmiään 1970-luvun loppupuolella, kun Lasse Päivi-vaimoineen liikkui kylillä ja kävi vierailemassa kouluissakin. Tavallista enemmän näkyi silloin pieniä ja isompiakin juoksijoita urheilukentällä ja kyläteillä. Milloin mistäkin leikkipaikalta kuului asiantuntevaa selostusta: ”Ja sieltä tulee Vireeni, oijoijoi... nyt hän kaatuu, mutta hän nousee, hän kiristää vauhtia, hän ohittaa kaikki. Olympiavoitto! Maailmanennätys! Pasila, Porilaisten marssi!” 

Vuonna 1977, Münchenin ja Montrealin voitokkaiden olympialaisten jälkeen, saatiin päätökseen Operaatio Poronmaito. Operaatiossa oli mukana Lassen seuran eli Myrskylän Myrskyn väkeä. Tuolloin siis valmistui näille kulmille koko kansan Lassen kelomökki! Lasse oli tosiaankin Münchenissä kaatunut kympillä ja silti voittanut kisan maailmanennätysajalla. Sekä siellä että Montrealissa hänen kaulaansa ripustettiin kaksi kultamitalia, ja Lassen ylivoimaa ihmeteltiin ympäri maailmaa. Olikohan syynä Lassen nauttima poronmaito? Vai mitä käärmekeittoa mies oikein on syönyt, kun kirmaa kuin rykimähirvas...

Varmaa on, että Virén on ollut Sallan erämaassakin omalla kentällään. Kirjailija Veikko Huovinen onkin yhdistänyt Virénin poliisinammatin ja vahvan luontosuhteen riemukkaassa tarinassaan Riistapoliisi (Rasvamaksa, WSOY, 1973). Siinä ”Vireeni” jahtaa kahta selkosen salametsästäjää, Sakari Puttemansia ja Anselmi Norpothia:
Kilometri toisensa jälkeen jäi jälkeen, meni peninkulma, meni toinen. Ilman väsymyksen häivääkään salametsästäjät nousivat vuorten laelle, laskeutuivat laaksoihin, loikkivat yli purojen ja harppoivat poikki rämeiden. Mutta yhtä vääjäämättömästi tuli perässä riistapoliisi. (...) Kun neljä peninkulmaa oli täynnä, antautuivat salametsästäjät. Vireeni luovutti heidät maantiellä sattumalta liikkuneelle varatuomari Knut Askille, joka kiitti Vireeniä Liikkuvan Poliisin puolesta muutamin lämpimin sanoin.
Erämaa ei katso, kuka on tehnyt sankaritekoja urheilukentillä, kuka työelämässä, kuka sotatantereilla. Kuka missäkin. Täällä keskellä ei mitään jokainen kulkija voi rauhassa etsiä omaa sankaruuttaan, miettiä omia kaatumisiaan ja nousemisiaan. Omia voittojaan ja tappioitaan.

Eikä sitä kannata tehdä liian vakavasti. Kun istuu jääkauden aikaisen jäätikköjoen synnyttämän kurun pohjalla ja tuijottaa veden leikkiä kallioiden välissä, saattaa oivaltaa elämästään aivan uusia asioita. Esimerkiksi sen, että monet ongelmat ja vaikeatkin haavat hoitaa aika. Luonto vie lopulta voiton kaikesta. Uusi jääkausikin tulossa ;)

Ei ihmisen kannata yrittää luonnon voimaa ylittää. Kuten sallalainen sankari sanoo: Ei kannate. Ellei satu olemaan Vireeni. 


*


Tämä taitaa olla 48. Salla-blogini tänä kesänä. Kaksi vielä ja sitten lasku.

torstai 13. elokuuta 2015

HIISI VIEKÖÖN JA MUITA SALAISUUKSIA


Kuka hiisi täällä on kirnunnut? Ja mitä?

Tällaisia voi ihmetellä, kun seisoo Suomen suurimman hiidenkirnun eli Juomapadan äärellä Sallan Aholanvaarassa. Juomapata on yli 15 metriä leveä ja toistakymmentä metriä syvä kuoppa Kalliovaarassa. Lähistöllä on kolme muutakin vaikuttavan kokoista kirnua.

Juomapata on paitsi Suomen suurin hiidenkirnu myös yksi maailman suurimmista hiidenkirnuista. Nämä Kalliovaaran hiidenkirnut syntyivät, kun jäät sulivat viimeisimmän jääkauden loppupuolella noin 10 000 vuotta sitten. Sulamisvesien virtaukset ja niissä pyörinyt maa-aines kuluttivat kalliota monin tavoin ja muovasivat maisemaa kuin lapsi vahaa.

Erikoisimpia tuhatvuotisen muovailutyön tuloksia ovat nämä hiidenkirnut. Ei olekaan ihme, että jään väistyttyä ja valtavan Sallan jääjärven vetäydyttyä, alueelta elintilaa ja elantoa etsineet ihmiset ovat kokeneet nämä luonnon erikoiset taideteokset vahvasti. Hiisihän se täällä on tehnyt töitään! Hiisiä on vanhastaan pidetty hiitolassa asuvina haltioina.

Samalla viimeisimmän jääkauden sulamisvaiheessa syntyivät monet Sallan rotkolaaksot ja kurut, kuten Aatsinginhauta, Oulangan kanjoni, Nuoluskuru, Värriötuntureiden Syväkuru ja Sauoivan kurut Tuntsalla. Hiisi vieköön siis, melkoista meininkiä!

Moniin näistäkin liitetään uskomuksia ja tarinoita. Esimerkiksi Aatsinhaudan kohoumat Julmoiva, Koutoiva ja Haltiavaara tuntuvat kantavan nimissään salaisuuksia.

Julmoiva? Entinen Sallan mies on selittänyt nimeä nimistöntutkijalle tähän tapaan: ”se tarkottaapi julumaa, isova vaaraa”. Julmankokoinen oiva siis, ehkä muutenkin julma?

Koutoiva voisi viitata vaikka mahtavaan tietäjään, jollaisen kohtaamme esimerkiksi Eino Leinon runossa: ”Lapin Kouta, kolkko miesi, / tuo oli suurin tietäjistä / Turjan tunturin takana.”

Haltiavaara tuo mieleen Lappiin yhdeksän tutkimusretkeä 1900-luvun alkupoliskolla tehneen I. T. Itkosen kuvauksen: ”Paitsi jumalia, joille uhrattiin, tunsivat lappalaiset suuren joukon haltioita, joita ei yleensä tarvinnut palvoa; niistä muistetaan useimmat yhä nimeltä. Toisiin uskotaan paikoin vieläkin, toisilla vain pelotellaan vallattomia lapsia. Jotkut haltioista esiintyvät ainoastaan saduissa ja tarinoissa.”

Entäpä Sallatuntureiden ja Aatsinginhaudan väliset Kylmähete, Pahakuru ja Kaippahanoja tai vaikkapa Ponnovaara? Kiehtovia ja kysymyksiä herättäviä nimiä: Tuntureiden alla on usein lampia, miksi juuri nämä ovat Tunturilammit? Eivätkö kaikki hetteet ole kylmiä? Mitä erityisen pahaa tässä kurusssa on? Kaippahanoja, ehkäpä se on jonkinlainen oja, kai on, kaipa eli sallalaisittain kaippa? Vai olisiko kaippahakin jonkinlainen haltia, hm...

Kaippahanoja laskee Ponnolampeen, ja vieressä kohoaa Ponnovaara. Entinen Sallan mies on nimistöntutkijalle selittänyt, että ”lappi anto nimen”, ”jos lienee lapin ämmi tullut toisen marijamaille ja toinen haukku” ja ”Kallungissa ja Kotalassa en on asuneet, lappalaisheimot, Ponnovaara kuulu toiselle”. Sanan ponno on arveltu merkitsevän kieroa tai käyrää. Ehkä vaaraa on ajateltu muodoltaan käyräksi, siksi Ponnovaara. Tai ehkä sittenkin... jotain muuta.

Menneet ja mystiikka.  Hetteet ja haltiat. Luonto ja lumous. Kun vaeltaa täällä keskellä ei mitään on hyvä pysähtyä miettimään sitä, että Sallan varhaisessa historiassa on salaisuuksia, joita tuskin koskaan ratkaistaan. Jo Sallan nimen alkuperä on hämärän peitossa. Usein on arveltu, että se juontuisi saamesta, mutta asiasta ei ole täyttä varmuutta. Kysymys kuuluukin, mitkä heimot ja kansat näillä seuduilla ovat asuneet ja kulkeneet silloin, kun nimi on annettu.

Monta muutakin laajan pitäjän paikannimistä on arveltu saamelaistaustaisiksi: esimerkiksi Aatsinki, Jauru, Kallunki, Kursu, Naruska, Oulanka, Puitsi, Saija, Tenniö, Tuntsa, Vuotos, Värriö. Muutamat paikannimet ovat selvästi saamelaisperäisiä. Jotkut ovat ehkä tulleet saamen kautta.

Joillekin paikannimille ei kerta kaikkiaan löydy selitystä sen enempää suomesta, saamesta kuin karjalastakaan. Ne voivat olla muistoja jostakin tuntemattomasta kielestä, tuntemattomasta kansastakin. Mistä kielestä, mistä kansasta? Siihen ei tiede ole pystynyt vastaamaan. Salla on saanut pitää salaisuutensa.

Ja Salla saa salata syntynsä. Mutta tarinointia tämä ei estä, päinvastoin. Salaisuudet ne vasta kiinnostavia tarinoita synnyttävätkin! Annetaan palaa!

LÄHTEET
* Hiidenkirnut. http://sallankylat.fi/fi/Hiidenkirnut Haettu 13.8.2015.
 * Anneli Peräniitty: Sallan tuntureiden ja vaarojen nimistä. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, 1985.

 

keskiviikko 12. elokuuta 2015

ETSAAJA ERÄMAASSA


Merkillinen miekkonen, tämä Frans Nyberg, yksi ehkä unohdetuimmista Sallan-kuvaajistamme. Arkkitehtimuseon verkkosivujen mukaan Pietarissa 1882 syntynyt Nyberg opiskeli aluksi kadettikoulussa ja tämän jälkeen Polyteknillisessä opistossa. Hän valmistui arkkitehdiksi 1903. Kirjailija Tito Collianderin tietojen mukaan Nyberg oli tätä ennen jonkin aikaa Emanuel Nobelin palveluksessa Bakussa. 1910-luvulla Frans Nyberg työskenteli seitsemän vuotta Eliel Saarisen toimistossa. 

Melko pian tämän jälkeen hän kuitenkin omistautui päätoimisesti kuvataiteille, kertovat verkkosivut. Sallan kannalta mainiota, että omistautui! 

Nyberg teki grafiikkaa ja maalasi akvarelliväreillä pikkukaupunkien näkymiä ja maisemia. Vuonna 1933 hän julkaisi kirjan Etsauksia Etsingar. Ja nyt alamme lähestyä Sallaa ja Aatsinkia. Näin museon verkkosivuilla: Kirjassa on luku graafisten taiteiden synnystä sekä vaikutelmia kaupungeistamme, joissa hän kuvailee Helsinkiä, Porvoota ja Viipuria. Etsauksia on yhteensä 98 eri puolilta Suomea.

Yksi näistä Suomen puolista on, kuinka ollakaan, Salla! Nybergin teosta voi lukea myös Kuolajärven (Sallan) ylistyksenä. Taiteilijaa on inspiroinut Helsingin, Viipurin ja Porvoon lisäksi juuri meidän seutukuntamme. Tässä muutamia suorastaan haltioituneita kuvauksia kirjan sivuilta:
Mutta kaukana pohjoisessa ja koillisessa on vielä laajoja alueita, missä kirves tai aura on jättänyt niin vähäisen jäljen, että erämaatunnelma suorastaan hämmästyttää kulkijaa.

Pohjolan valoisat yöt (...) tekevät omituisen vaikutuksen ihmiseen, joka ensi kertaa liikkuu näillä seuduin. Maisema muuttuu niin täydellisesti, että katselija joutuu aivan ymmälle. Varjoista miltei kokonaan vapautunut valo on uusi kokemus, joka pakottaa etelän asukkaan muuttamaan elämänkäsityksensä. Epätodellisuuden tunnelma valtaa mielen yhä suuremmassa määrässä mitä pohjoisemmaksi joutuu.

Kelohongat, joita näimme suurin joukoin, siirsivät ajatukset ikivanhoihin aikoihin. Paljasrunkoisina ja harmaina ne makasivat maassa salaman tai myrskyn kaatamina, muodostaen puiden juurelle ikäänkuin paksun, raidallisen peitteen ja levittäen aavemaiset oksansa kuin jättiläishämähäkinverkon mättäille ja vesoille.

Koko tämä seutu oli hyvin vaihtelevaa, matalia suomaita vaarojen, kumpujen ja tunturien välissä, jotka paikoitellen kohoavat meillä varsin harvinaiseen 6-700 metrin korkeuteen. Ja erämaan hiljainen, suuri henki lepää yli seudun painaen siihen niin suurenmoisen kauneuden leiman, että me maan eteläisimmissä osissa emme voi sellaista mielessämme kuvitellakaan.

Täällä kaikillä värivivahduksilla, jotka vaihtelevat kevyimmästä vaaleanpunaisesta ja violetista kaikkein tummimpaan siniseen ja vaalean vihreästä havumetsän täyteläiseen vihreään, on niin suuri merkitys, että piirustus yksin ilman värejä voi antaa vain hyvin vaillinaisen käsityksen luonnosta. Värikisailu voi olla kerrassaan suurenmoinen. (...) miten ihmeellinen maailma oli joka ilmansuunnalla. Pelottavia pilviä toisaalla; rankkasadetta ja lunta, sekä synkkiä varjoja, jotka peittävät vuoret ja laaksot, mutta vastakkaisella puolella mitä ihaninta värikisailua, vaarat ja tunturien huiput sinertävien, vaaleanpunaisten ja vihreitten värihuntujen peitossa.

Oppaani tuntui ylpeilevän kuin kuningas ihmeellisen kauniista valtakunnastaan. 

Ja seisoessamme vaaran laella erämaassa ja hengittäessämme ihmeellistä alkuaikojen ilmaa ja kuunnellessemme hiljaisuutta, ymmärrämme paremmin itseämme sekä luonnon ja elämän arvoja, kuin jos tutkisimme kaikkea sitä viisautta, mitä kirjat voivat meille antaa.
Nyberg on ikuistanut tuntonsa paitsi Etsauksia-kirjan sanoihin myös useisiin siinä kuvattuihin Salla-aiheisiin etsauksiin. Etsaaminen on kuvataiteissa käytössä oleva syövytystekniikka, ja Nyberg käy kirjassaan asiantuntevasti läpi sen historiaa ja muotoja. Hän ottaa kantaa myös kirkkorakentamiseen ja muuhun arkkitehtuuriin, paikoin kipakastikin. Erityisesti häntä tuntuu sapettavan se, että luonto jää rakentamisessa usein huomioimatta:
Kaikissa olosuhteissa vallitseva luonto vaikuttaa eniten ympäristöön, vaikka inhimillinen ’kulttuuri koettaisikin sekaantumisellaan häiritä sitä. Luonnon syvää taustaa vasten me ennemmin tai myöhemmin tulemme arvostelemaan tuotantoamme. Sitä taustaa vasten me arvostelemme elämänkelpoisuutta ja olojen rappeutumista ja kaikkea, mitä niiden välillä on olemassa.
Kauneuden ja luonnon ystävä, ilmiselvästi Sallankin ystävä, Frans Nyberg kuoli 1962 rakkaassa kotikaupungissaan Porvoossa. Valtaosa hänen töistään on Arkkitehtimuseon hallussa. Ilmeisesti siellä ovat myös Salla-etsaukset. Etsauksia-kirjassa Salla-aiheisia kuvia on 15.





 LÄHTEET
* Frans Nyberg. Arkkitehtuurimuseo. http://www.mfa.fi/arkkitehtiesittely?apid=3853 Haettu 12.8.2015.
* F. Nyberg: Etsauksia - Etsingar. Porvoo, 1933.

tiistai 11. elokuuta 2015

TEURASTUS AATSINGISSA

Suurlähettilään tyttären Suomessa kuvaama teurastus kauhistuttaa USA:ssa. Tällainen otsikko levisi internetissä alkuvuodesta 2014. MTV:n uutisten jutussa kerrottiin Sallan Aatsingissa kuvatusta dokumenttielokuvasta, jonka ohjaaja on Yhdysvaltain silloisen Suomen-suurlähettilään tytär Jessica Oreck.

Jutun mukaan elokuva on otettu Yhdysvalloissa hyvin vastaan, mutta ”poron teurastamiseen liittyvää kohtausta on kauhisteltu”. Näin ohjaaja uutisessa:
He kyllä pystyvät katsomaan toisille ihmisille tehtyä äärimmäistä väkivaltaa, mutta he eivät puhu lapsilleen siitä, että mistä heidän ruokansa tulee, toteaa Oreck.
Aatsingin saama huomio suomalaisessa ja kansainvälisessäkin mediassa on Sallan kunnankin kannalta merkittävä asia. Millaisia mielikuvia siinä tästä seudusta luodaan? Voisiko Sallassa jopa vierailla...

Oreckin elokuvassa on ideana kuvata paitsiarktisia lehmipoikia eli poromiehiä myös peilata ihmisen ja luonnon välistä suhdetta syvemmin ja laajemmin. Näinä aikoina kun puhutaan paljon matkailun ekologisuudesta ja luonnonarvojen kunnioittamisesta, perinteisten luontoelinkeinojen kuvaaminen sopii hyvin kuvioon!

Ja mikä olisikaan parempi Sallan kolkka kuin Aatsinki, kun perinteitä kuvataan. Kylä on kasvanut Aatsinginhauta-nimisen kurun pohjoispäähän useiden järvien ja Aatsinkijoen muodostaman vesistön ympärille. Geologien mukaan Aatsinginhauta on syntynyt, kun vuosimiljoonien aikana eroosio ja jääkaudet ovat uurtaneet nykyisen rotkolaakson.

Seudulla on saamelaista historiaa, mistä kertonee sekin, että nimen Aatsinki on arveltu olevan saamelaisperäinen. Nimen takana voi olla isää tarkoittava pohjoissaamen sana, mutta toisaalta nimi saattaisi yhdistyä inarin- ja koltansaamen heinäsirkkaa tarkoittaviin sanoihin. Kansanperinteessä heinäsirkka on tarkoittanut myös uskomusolentoa, rahkoa eli kuuntervaajaa. Myös merkitys paha naispuolinen olento, syöjätär tunnetaan. Kiinnostavaa, salaperäistä...

Uudempi historia tuntee monia Aatsinkiin liittyviä jännittäviä tarinoita. Puhutaan esimerkiksi Märkäjärveä eli nykyistä Sallan kirkonkylää ja Aatsinkia yhdistäneestä Elämäntiestä, maastoon merkitystä suorahkosta polusta läpi selkosen. Sitä pitkin märkäjärveläiset tarinan mukaan kuljettivat laivojen maailmalta Aatsinkiin tuomia jauhoja ja muita tarvikkeita. Aatsinkijärven rannalla olisi sijainnut Märkäjärven kenttä, jota myös märkäjärveläisten Ameriikaksi on kutsuttu. Ilmeisesti nyt puhutaan ajasta, jolloin Märkäjärvelle ei vielä ollut maantietä ja tarvittavia tavaroita kuljetettiin vesistöjä pitkin.

Mutta muitakin kiehtovia tarinoita Aatsinki tarjoilee. Yksi niistä liittyy Pietarissa 1882 syntyneeseen Frans Nybergiin: Ja erämaan hiljainen, suuri henki lepää yli seudun painaen siihen suurenmoisen kauneuden leiman, että me maan eteläisimmissä osissa emme voi sellaista mielessämme kuvitellakaan. Tästä lisää ehkä jo huomenna...


Aatsinkijokea Hanhikankaan kohdalta.


LÄHTEET 
* Suurlähettilään tyttären Suomessa kuvaama teurastus kauhistuttaa USA:ssa. MTV UUTISET, 30.01.201. http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/suurlahettilaan-tyttaren-suomessa-kuvaama-teurastus-kauhistuttaa-usa-ssa/2780472
* Suomalainen paikannimikirja. Karttakeskus ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Helsinki, 2007.

maanantai 10. elokuuta 2015

KOVAAKIN KANSANRUNOUTTA

Ruskean arkistokansion selkämyksessä lukee PERIMÄTIETOA. Sisältö on kaikkea muuta kuin pahvia. Nuoriso sanoisi, että kovaa kamaa!

Olen saanut käsiini kopioita Salla- ja Kuolajärvi-tarinoista, jotka on kerätty Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistoon. Tässä muutamia maistiaisia. Olen paikoin hieman yksinkertaistanut ja yleiskielistänyt tekstejä, mutta sanonnan suoruuteen on ole kajonnut. Tarinoiden kertojien ja muistiinmerkitsijöiden nimiä en mainitse. Teksteissä esiintyvien yksityishenkilöiden nimet olen yleensä poistanut.


Mitäpä näistä enimämkseen koruttomista kertomuksista sanoisi... Ankara on ollut kairan asukas itselleen ja lähipiirilleen monta kertaa. Mutta välillä sentään huumorikin kukkii.

Kivuntappaja

Kulki tässä heti sotien jälkeen kaksi miestä pitkin Sallaa. Toinen sanoi olevansa jalkainvalidi, toisella oli kranaatti keuhkoissa. Sanoivat olevansa invalidisäätiön asioilla ja myyvänsä säätiön laskuun Amerikasta tankkilaivoilla tuotua ihmelääkettä. Hinnan kertoivat olevan vain 200 markkaa puolikkaan pullosta.

Jokaisen pullon kyljessä oli komea etiketti Kivuntappaja, Penicillut troppis. Kauppa kävi hyvin. 

Eräät ostajat alkoivat lääkettä maisteltuaan ihmetellä makua ja hajuakin. Tuntui niin kotoiselta... Lähempi tutkimus osoitti, että pullotettu kivuntappaja oli selvää
– ihmisen kusta.


Ansamaa ja Nokka-Matti

Ansamaa ja Nokka-Matti keskustelivat. Nokka-Matti oli saanut nimensä isosta nenästään. Ansamaan nenä oli lyöty puntarilla littiin, joten mies puhui honottamalla.

Ansamaa sanoi: On sitä sullahi tuota tuulehalakisijaa!

Johon Nokka-Matti: On sitä sullahi ollu mutta on perustus pettäny!

Lehmätaikoja

Kun lehmä ostettiin taloon, oli karjakon piestävä lehmää navettavaatteillaan, jotta se kiintyisi hoitajaansa.

Kellokkaan kellon sisältä vuoltiin metallisiruja ja pantiin ne pehmeän leivän sisään. Leipä syötettiin ostolehmälle, jotta se seuraisi kellokasta laitumella.

Naruska

Vittuko se on se Naruska, kyseli etelän jätkä, kun siitä joka paikassa puhutaan. Oli paljon savotoita jokivarressa.

En vaihtaisi

En vaihtaisi naintiin, sanoi jätkä kun kunnon saunalöylyt sai työstä tultuaan.

Keisarin tytärtä kosimassa

Kun minä lähdin Pietarista keisarin tytärtä naimaan, mulla oli paperista vaatteet, voista lakki ja lasista kengät. Ja sitten kun minä siellä kadulla kävelin, niin lämpimästi päivä paistoi. Niin voilakki rupesi sulamaan päästä pois. Rasva valui paperivaatteitten päälle, ja nehän putosivat päältä pois.

Ja minähän lähdin pakoon juoksemaan. Hajosivat lasikengät jalasta. Turvaa ei mitään ollut, mutta sattui sellainen pyssyn piippu, johon minä hyvästi mahdun.

Ja muuta vahinkoa minulle ei tullut, kun minä lensin merenlahdesta yli, vain persesilmä paloi mustaksi. Jollette usko, minä näytän.

Venäläislampi

Täältä kolmatta peninkulmaa vesietelään Onkamonjärven kupeella on Venäläislampi. Nimen tiesi vanhat miehet muistella on lampi saanut siitä, että vihovenäläiset ovat siinä keskenään riitauneet ja tappaneetkin toisiaan. Tapaus ollut isonvihan aikana.

Laurikaisen saari

Onkamonjärvellä on Laurikaisen saari. Kun kulkivat siellä... Laurikainen semmoinen viisas mies, joka tahtoi, että kaikki vihovenäläiset pitäisi hävittää. Mentiin saareen. Tulivat Sallasta Onkamolle päin, yöt päivät kulkeneet.

Lähettiin Onkamon järveä kulkemaan, halutti saareen lepäämään. Kun nukahtivat siinä, Laurikainen hyppäsi veneeseen ja työntyi järvelle. Siellä ovat sekin joukko.

Lapin vanhoja kylänsijoja

Ensimmäiset suomalaiset tulleet tänne Kemijärveltä ja Kuusamosta. Lappi ennen asunut, lapin vanhoja kylänsijoja näkyy kolmekin. Kututaan Akkalan lappalaisiksi, paenneet pohjoisemmaksi 14 peninkulmaa, jossa nyt asuvat. Kylänseljässä tuossa aukea kenttä, muurinsijoja ja luita paljon. Porokotia kanssa näkyy muutamia ja maahautoja, joilla peuroja pyytäneet.

Pytkyperse

Nimi säilynyt nuorillakin, istumalihakset normaalia lyhyemmät ja seisoessa korkealla. Juoksua ja hiihtoa harrastavilla huomaa selvemmin.

Tirahti kusta sekaan

Muuan isäntä kirvasi poikaansa, hulluksi haukkui. Perkele kun tirahti kusta sekaan, kun siitin sinut.

Mitä aviisissa sanotaan?

Tämä tapahtui Venäjän ja Turkin välisen sodan aikana. Märkäjärvellä tilasi yksi isäntä viikkoaviisia. Sitä riensi koko kylän väki kuuntelemaan, kun isäntä sitä luki.

Kerran meni isäntään ahneuden rietas. Kun häneltä tiedusteltiin, mitä aviisissa sanotaan, isäntä vastasi: Kovaa kuuluu joutoväelle, joka ei lähde taloihin töihin. Heidät viedään sotaan!

Kyllä oli sen jälkeen töihin pyrkijöitä.

Onko hyvä keli?

Sallassa muuan mies ajeli hevosellaan. Tuttu tuli vastaan ja kysyi, onkos hyvä keli.

En ole maistannut. Tsooo...